Ensimmäinen vuosi oli koevuosi, jonka aikana nuori oppilas sai toimia kaikkien ammattimiesten juoksupoikana. Opetus painui hyvin mieleen, sillä usein mestari ensin haukkui perinpohjaisesti oppilaan tekemän työn, kaiken kukkuraksi heitti sen verstaan nurkkaan ja sotki jaloillaan lyttyyn. Koevuoden jälkeen seurasi kolmen vuoden oppiaika, minkä päätteeksi vielä viidennen vuoden sai olla ns. nuorempana ammattimiehenä. Täyden peltisepän palkan sai vasta kuudentena vuotenaan – ellei sitä ennen siirtynyt täydellä palkalla jonkun toisen työnantajan palvelukseen, mikä oli hyvin yleistä.

Mestarit eivät tervehtineet toisiaan!

Entä sitten vuosikymmenien takaiset turkulaiset peltiseppämestarien yhteistoiminta? Siitä ei juuri voida puhua, sillä välit olivat useissa tapauksissa sellaiset, että mestarit eivät kadulla tavatessaan edes tervehtineet toisiaan! On selvää, että kun heidän yhteisrintamassa piti hoitaa palkkneuvottelut, ei siitä tahtonut tulla mitään keskinäisen kyräilyn takia. Ja vallan merkillinen oli se käytäntö, että vaikka mestarit olvat huonoissa väleissä keskenään, he kuitenkin saattoivat lainata työmiehiä toinen toisilleen! Ettei totuus unohtuisi, on sentään mainittava, että Turun peltiseppämestareilla on ollut oma yhdistys ennen nykyisen yhdistyksen perustamista. Ensimmäinen yhteistoiminnan yritys jaksoi pysyä koossa vain pari vuotta.

Peltiseppä tunnettiin ”maskistaan”

Peltiseppämestari E. Johansson on aloittanut vallan muilla aloilla. Hän oli ensin kuvanveistäjän opissa Lindegrenin liikkeessä ja sen jälkeen kultasepän opissa, kunnes lopulta päätyi Ahlforsin peltisepänliikkeeseen. Ammattiopetuksen saamisestaan hän kertoi hauskasti:

”-Työ tehtiin silloin koko lailla hyvin, sillä mitään erikoista kiirettä ei ollut. Kun miehet tulivat rakennukselle kattotyötä varten, niin he yleensä ensiksi aloittivat työn suunnittelun ja samalla ostivat ”pompon” mieheen. ”Pomppo” oli halvinta punssia, se oli peltiseppien lempijuoma siihen aikaan. ”Pomppoa” maisteltaessa he sitten keskustelivat ja kinasivat ammatistaan koko päivän. Minä istuin vieressä, kuuntelin tarkoin ja opin paljon!”

Kattotyössä sai apurina oleva oppilas palkkaa 7 mk viikossa. Työtä tehtiin 9,5 tuntia päivässä sekä lisäksi usein ylitöitä. ”Poika” joutui tietysti myös siivoamaan toisten jäljet, ja päivällistunnilla hänen oli haettava olutta miehille. Se olikin tarkkaa hommaa, sillä olut oli tuotava työmaalle niin, ettei mestari sitä nähnyt. Jos mestari näki, hän saattoi takavarikoida koko lastin, ja silloin oppipoika oli liemessä miesten tiukatessa juomaansa.

”-Ei tämä peltisepän ammattikunnan elämä muutamia vuosikymmeniä sitten niin loistavaa ollut, päinvastoin joskus aika resuistakin, vanhat veteraanit totesivat. –Kun mustasta pellistä valmistetut katot öljyttiin ruostumista vastaan, tahriutuivat katontekijäin vaatteet öljyssä aivan kiiltäviksi. Siitä johtui, että peltisepät tunnettiin aina ”maskistaan” ja he saivat juopon maineen. Kyllähän muidenkin ammattikuntien edustajat haksahtivat samanlaiseen elämänmenoon, mutta heillä ei ollut näin helposti tunnettavaa ”maskia”. Vaikka toisaalta on myönnettävä, että Turun peltisepät sillä tuulella ollessaan saattoivat joukolla pitää parikin viikkoa ylimääräistä lomaa Vähä-Heikkilässä, joka oli heidän vakituinen kokoontumispaikkansa. Sieltä mestarit sitten kävivät hakemassa miehiään töihin. Joka tapauksessa peltisepät olivat arvossapidettyjä käsityöläisiä ja ammatintaitajia. Kun oltiin maaseudulla panemassa kattoja kirkkoihin, kouluihin, meijereihin tai yksityistaloihin, niin ei muurari – tavattoman ammattiylpeä – suostunut ottamaan kirvesmiestä kaverikseen samaan huoneeseen yöksi. Mutta peltiseppä kelpasi aina.